Elämässämme eri tavoin eteemme tulleet merkityksellisimmät muutokset herättävät meitä miettimään syvällisemmin. Niiden sisällöt pääsevät koskettamaan ihmisyydessämme olevaa herkintä ja haavoittuvinta aluetta; sitä mikä ei ole fyysisesti nähtävissä. Palveluohjaus on käsitteenä erittäin laaja ja muuttuva, mutta se on kuitenkin aina mahdollisuus ihmiselle tulla kuulluksi
Tämän kirjoituksen varsin surullisenakin innoittavana tekijänä oli eräs uutinen, joka liittyi sota-alueilla tapahtuviin inhimillisiin tragedioihin eli psykiatristen sairaaloiden joutumiseen tuhoamisen kohteiksi osana vallattavan alueen koko rakennuskantaa. Hätä, pelko ja kauhu ovat todellisuutta silloinkin, kun kaoottinen ja lähes kaikkiin ihmisiin jollakin tavoin tarttuva paniikki on läsnä ympäristössä eri tavoin. Jo ennestään haavoittuneimmankin ihmisen oikeudet elämään, hoivaan ja huolenpitoon tulee säilyä luovuttamattomina silloinkin, kun ihmisellä itsellään ei ole mahdollisuutta tai kykyä päästä pois sellaisesta tilanteesta, jossa konkreettisesti on läsnä elämää uhkaavia tekijöitä ja elämää uhkaava ympäristö.
Väheksymättä yhdenkään ihmisen elämäntilannetta, meillä ihmisinä on kuitenkin usein erilaiset mahdollisuudet ajoittain päästä yksilöinä ulos erilaisista kriiseistä, joihin saattaa liittyä syvää ahdistusta, pelkoa, näköalattomuutta, epätoivoa tai jollakin muulla tavoin toistuvaa pitkäaikaista ahdistavaa kokemusta elämän tilanteissa, joista ei näyttäisi avautuvan ulospääsyä.
Meillä on elämänhistoriastamme, mutta myös kehitykseemme vaikuttaneista tekijöistä johtuen syntymämme jälkeen yksilölliset tarpeemme saada hoivaa ja huolenpitoa osaksemme. Kukaan ei kuitenkaan kasva eikä kehity suotuisaan suuntaan ihmisenä ilman hoivaa ja huolenpitoa sekä rakkautta. Sodassa ulospääsyn mahdollisuuksia näitä rajoittavista tekijöistä ei juurikaan ole tarjolla vaihtoehdoksi millään tavoin.
Samankaltaisia kokemuksia kuin sota-alueilla: hätää, pelkoa, ahdistusta ja tuhoutumisen pelon kokemuksia, voi ihminen kokea myös elämässä ja sellaisessakin ympäristössä, jossa ei ole mitään näkyvää sodaksi luonnehdittavaa tilannetta. Saatamme elää oletettua rauhan aikaa, jossa ei kuitenkaan ole ympäristössä todellista rauhaa. Sen sijaan moni kehittyy ja kasvaa ympäristössä, jossa läsnä on kyllä ulkoinen ja käytännöllinen rauhan olemus, mutta ei sisäistä rauhaa. Jokainen ihminen syvimmillään kaipaa ja tarvitsee rauhaa ja hänen tulisi myös olla oikeutettu elämään rauhassa suhteessa niin ympäristöönsä kuin myös suhteessa omaan itseensä ja lähimmäisiinsä ilman toistuvia tai ikävimmillään jatkuvia ristiriitaisia kokemuksia tai rauhattomuutta.
Konkreettisten sotatoimien kohteina olevat alueet pitävät ja kätkevät sisälleen ihmisistä kaikkein haavoittuneimpia jo ennen kuin yhtäkään laukausta sodassa on ammuttu. Haavoittuneiden ihmisten sisäistä rikkinäisyyttä syntyy ylisukupolvisuuden haavoittuvuuden seurauksena.
Sisäinen haavoitetuksi tuleminen johtaa usein myöhemmässä vaiheessa vaikeammin ymmärrettäviin ja nähtäviin seurauksiin. Näitä voivat olla näkyvästi esimerkiksi psykiatrisen hoidon ja lastensuojelun toimintaan liittyvät laitoshoitojaksot jo varhaisessa vuorovaikutusiässä. Ne tulevat usein jo osaksi elämää haavoittuneisuuden kokemuksina, mutta myös yhtä lailla haavoittuneisuutta voi olla lähempänä meidän elämäämme kuin aina kykenemme tiedostamaan.
Haavoittuneisuutta sekä huono-osaisuutta osakseen saaneita on kaikissa ikäluokissa. Heidän elämänsä on haavoitettu jo hyvin varhaisessa kehitysvaiheessa, usein äitiensä kohdussa kehittymisen aikana. Eikä vain sikiövaiheessa vaan edelleen myös syntymän jälkeen he ovat eläneet haavoittavassa ympäristössä. Tämä sama huono-osaisuuden asetelma ei ole vähäinen eikä poissuljettu tai olematon sen enempää meidän yhteiskunnassamme kuin globaalistikaan.
Haavoittuneisuus ei ole ensisijaisesti kuitenkaan näkyvää vaan se on luonteeltaan kuulluksi tulemattomuutta yhteiskunnassa. Sen jälkeen se tulee näkyväksi eri tavoin vasta jossain vaiheessa elämässä.
Haavoittuneisuudelle on ihmisyydessämme meillä tila, johon on valmius ja joka on ominaisuus, johon haavoittavat kokemukset ja tekijät eri tavoin tallentuvat joko kehityksen häiriöinä tai psyykkisesti. Haavoittuvuus ei ole valinta. Se on osa ihmisyyttämme. Haavoittuneisuuttamme voimme kukin lähestyä armollisesti; niin omaamme kuin lähimmäistenkin. Haavoittuneisuuden ymmärtämisen ja sen henkilökohtainen tunnistaminen on mahdollisuus erityisesti silloinkin, kun palveluohjaus jollakin tavoin koskettaa elämäämme toisen ihmisen tai toisten ihmisten kohtaamisessa. Jos oma haavoittuneisuutemme ei saa tilaa tulla kohdatuksi, itsellemme jää mitä todennäköisimmin myös kohtaamamme ihmisen haavoittuneisuus kohtaamatta. Yksistään myötätunto ja toista ihmisistä kohtaan tunnettu sääli eivät ehkä kohtaamisen kokemuksina riitä.
Toisen ihmisen haavoittuneisuutta ja huono-osaisuutta voi kukin aina itse pyrkiä arvioimaan ja ymmärtämään enemmän. Kuinka haavoittuneisuus itseasiassa on kuulluksi tulemattomuutta ja sen myötä nähdyksi tulemattomuutta? Mitä näiden vaiheiden jälkeen seurauksina osittain olemme tulleet jo näkemään ja yhä enemmän näemme tässä maailman ajassa?
Juhani Haapamäki
Kirjoittaja on Vva ry:n liikkuvan tuen ja palveluohjauksen ohjaaja.
