ASUNNOTTOMUUS

ASUNTO ON IHMISOIKEUS

Suomessa on 4 341 asunnotonta. Ulkona, porrashuoneissa ja ensisuojissa asuu 721 ihmistä.
Asunnottomuus on tilanne ja olosuhde, ei kenenkään ominaisuus.
Asunnottomuus on yhteiskunnallinen ongelma, jonka perimmäisiä syitä ovat eriarvoisuus, talouden suhdannevaihtelut sekä väestönkasvu ja kaupungistuminen.

Perustuslain mukaan ”Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.” Lisäksi valtiolla on velvollisuus edistää jokaisen oikeutta asuntoon.

Asuminen on ihmisoikeuskysymys eikä sen puuttumista voida hyväksyä missään olosuhteissa. Asunnottomuus on merkki valtion epäonnistumisesta ihmisoikeuksien turvaamisessa.

KUKA ON ASUNNOTON?

Asunnottomuuden määritelmä vaihtelee.

Suomessa asunnottomiksi luetaan:

  • ulkona tai ensisuojissa nukkuvat
  • asuntoloissa ja majoitusliikkeissä asuvat
  • erilaisissa laitoksissa asuvat
  • vapautuvat vangit, joilla ei ole asuntoa tiedossa
  • tilapäisesti sukulaisten ja tuttavien luona majoittuvat

Kaksi kolmasosaa (2 773 henkilöä) asunnottomista kuuluu viimeksi mainittuun ryhmään. Ulkona, porrashuoneissa ja ensisuojissa asui 721 asunnotonta. Asuntoloissa ja majoitusliikkeissä asui 489 asunnotonta. Laitosmaisissa yksiköissä yöpyi 358 asunnotonta. Keskimäärin joka neljäs näihin ryhmiin kuuluva on luokiteltu pitkäaikaisasunnottomaksi.

Tilastoihin on kuitenkin syytä suhtautua vain suuntaa-antavina: asunnottomuudesta, kuten muistakin yhteiskunnan marginaalissa olevista ilmiöistä, on vaikea saada tarkkaa tietoa. Lisäksi tilastolliset kategoriat ovat muuttuvia: tilastoissa tuttavien nurkissa nukkuva henkilö saattaa joinakin tai jopa useina iltoina jäädä ilman majapaikkaa ja viettää yönsä rappukäytävässä tai kadulla.

Yleiseurooppalainen tilastoluokitus ETHOS light tilastoi asunnottomuutta hieman Suomen luokituksesta poikkeavalla tavalla. Se huomioi epävarmoissa ja epätyydyttävissä asumisoloissa asumisen osana ilmiötä.

KEITÄ HE OVAT?

Asunnottomuutta on tilastoitu Suomessa vuodesta 1987 lähtien jolloin Suomessa oli lähes 20 000 asunnotonta. Vuoden 2020 lopussa Suomessa oli 4 341 asunnotonta. Laskua edellisestä vuodesta oli 259 henkilöä. Pitkäaikaisasunnottomien määrä kasvoi edellisestä vuodesta liki sadalla henkilöllä. Vuoden 2020 lopussa Suomessa oli 1 054 pitkäaikaisasunnotonta.
Nuoria, alle 25-vuotiaita asunnottomia oli 854. Asunnottomia naisia oli 1 065.  Suomessa oli vuoden 2020 lopussa 201 asunnotonta perhettä ja pariskuntaa, joissa oli lapsia 227.
Maahanmuuttajataustaisia asunnottomia oli 963. Se on 133 henkilöä vähemmän kuin vuotta aiemmin.
Asunnottomista yli puolet on pääkaupunkiseudulla.

Asunnottomista vuoden 2020 lopulla oli:

  • 1 065 naista
  • 854 nuorta
  • 963 maahanmuuttajaa
  • 201 perhettä ja pariskuntaa, joissa 227 lasta

Tilastoinnin ulkopuolelle jäävät oikeudettomassa asemassa olevat asunnottomat siirtolaiset, joihin kuuluu palveluiden ulkopuolella olevaa Euroopan liikkuva väestöä ja kolmansista maista tulleita paperittomia.

MISSÄ HE OVAT?

Suomessa asunnottomuus ei juurikaan näy katukuvassa. Osaltaan tämä johtuu siitä, että kaksi kolmasosaa (64%) yksinelävistä asunnottomista yöpyy tuttavien luona. Ulkona nukkuvat asunnottomat hakeutuvat tyypillisesti piiloon katseilta esimerkiksi metsiin, rappukäytäviin, avoimiin liiketiloihin tai ensisuojiin. Heitä vuoden 2020 lopulla oli 721 henkilöä.

Maantieteellisesti asunnottomuus keskittyy pääkaupunkiseudulle: siellä oleskelee yli puolet Suomen asunnottomista. Vuonna 2020 Helsingissä oli 1 534 (-144), Espoossa 429 (-28) ja Vantaalla 227 (-45) asunnotonta. Myös muissa isoimmissa kaupungeissa –  Turussa, Tampereeölla, Jyväskylässä, Oulussa, Kuopiossa ja Lahdessa – on merkittävä määrä asunnottomia. Vuonna 2020 asunnottomuutta esiintyi sadassa Manner-Suomen kunnassa.

ASUNTO ENSIN!

Pitkäaikaisasunnottomuus väheni Suomessa yli 40 prosentilla vuosina 2008-2019. Viime vuonna hyvä kehitys pysähtyi ja pitkäaikaisasunnottomien määrä nousi kymmenen vuoden jälkeen kasvuun. Vuoden 2020 lopulla heitä oli 1 054 henkilöä, 93 enemmän kuin aiempana vuonna.

Pitkäaikaisasunnottomalla on asumista olennaisesti vaikeuttava sosiaalinen tai terveydellinen ongelma, kuten velka-, päihde- tai mielenterveysongelma, ja jonka asunnottomuus on pitkittynyt tai uhkaa pitkittyä tavanomaisten asumisratkaisujen toimimattomuuden ja sopivien tukipalvelujen puuttumisen vuoksi. Asunnottomuus on pitkäaikaista, kun se on kestänyt vähintään yhden vuoden tai henkilö on ollut toistuvasti asunnottomana viimeisen kolmen vuoden aikana. Pitkäaikaisasunnottomuudessa korostuu avun ja hoidon tarve. Asumisen onnistumiseksi tarvitaan vahvaa ammatillista tukea.

Valtakunnallisten pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmien myötä (PAAVO 1 ja 2) asunto ensin -periaate otettiin johtavaksi periaatteeksi asunnottomuuden vähentämisessä ja valtion tuella kuntiin perustettiin uusia asumisyksiköitä.

Mallin mukaan ihmiselle tarjotaan ensin asunto – koti omilla avaimilla ja vuokrasopimuksella. Vasta sen jälkeen voi alkaa asunnottomuuden tuottamien ongelmien hoitaminen ja kuntoutuminen.

Asunto ensin -mallia voidaan soveltaa joko hajasijoitetuissa asunnoissa tai asumisyksikössä. Asunnon saaminen ei ole sidoksissa elämänmuutokseen tai palveluiden vastaanottamiseen.

Vuonna 2007 toimintansa aloittanut Sällikoti oli Suomen ensimmäinen asunto ensin -periaatteella toimiva asumisyksikkö, jossa asukkaille tehtiin henkilökohtaiset vuokrasopimukset ja yksilöidyt palvelusuunnitelmat.

KUKA VAIN VOI JÄÄDÄ ASUNNOTTOMAKSI – VAI VOIKO?

Vaikka periaatteessa kuka tahansa voi jäädä asunnottomaksi, asunnottomuuden riski koskettaa hyvin eri tavoin eri ihmisiä. Riski jäädä asunnottomaksi on suurempi pienituloisilla, maahanmuuttajataustaisilla sekä päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivillä. Kasvukeskuksissa korkeat vuokrat ja pula kohtuuhintaisista vuokra-asunnoista tuottavat asunnottomuutta.

Korkea vuokra voi yksinään johtaa siihen, että joka kuukausi osa vuokrasta jää maksamatta, mikä lopulta johtaa asunnon menettämiseen. Tavallisia tilanteita asunnon menettämiseen ovat sellaiset kriisit kuin avio- tai avoero, työttömäksi jääminen, sairastuminen tai puolison kuolema.

Kriisitilanteessa pienituloisen ihmisen pelivara on pieni, kun säästöjä ei ole ja kaikki rahat menevät jokapäiväiseen elämiseen. Paremmin toimeentulevalla ihmisellä on tyypillisesti säästöjä ja tulojensa puolesta myös enemmän vaihtoehtoja asumisen järjestämisessä.

Maahanmuuttajien asunnottomuutta selittäviä tekijöitä ovat muun muassa koko väestöä heikompi työmarkkina-asema, matalampi tulotaso, sijoittuminen valtaosin vuokra-asuntoihin sekä syrjintä yksityisillä vuokra-asuntomarkkinoilla.

ENNALTAEHKÄISY TUOTTAA TULOSTA?

Asunnottomuus on vähentynyt Suomessa tasaisesti 1980-luvulta lähtien, jolloin Suomessa oli 20 000 asunnotonta. PAAVO-ohjelmat vähensivät pitkäaikaisasunnottomuutta tehokkaasti vuosina 2008-2015.

Viime vuoteen asti valtakunnan tason asunnottomuustyö keskittyi asunnottomuuden ennaltaehkäisyyn ja sen uusiutumisen ehkäisyyn AUNE-ohjelman puitteissa. Ohjelmaa johti ympäristöministeriö ja siinä on mukana laaja joukko järjestöjä ja kuntia. Ohjelman vaikutti asunnottomuuden taustalla oleviin tekijöihin vahvistamalla koko väestön tasolla hyvinvointia ja riittävää asuntotarjontaa. Toiseksi panostettiin asunnottomuuden riskiryhmiin ja uhkatilanteisiin, kuten häätöjen torjuntaan. Kolmanneksi kohderyhmänä olivat asunnottomuutta kokeneet ihmiset. Tällöin ehkäistiin asunnottomuuden uusiutumista ja lievitetiin asunnottomuuden seurauksia

Keväällä 2019 uusi hallitus kirjasi ohjelmaansa asunnottomuuden puolittamisen vuoteen 2023 mennessä ja poistamisen vuoteen 2027 mennessä. Kasvavissa kaupungeissa hallitus aikoo lisätä asuntorakentamista muun muassa tukemalla ARA-asuntotuotantoa. Väestöltään vähenevillä alueilla tuetaan purkuavustusta. Erityisryhmien, kuten opiskelijoiden, ikääntyneiden ja muistisairaiden sekä kehitysvammaisten asumisratkaisuja tuetaan ja mielenterveys- ja päihdekuntoutujien asumista pyritään edistämään .Asunnottomuuden poistotavoite tulee myös valtion ja suurten kaupunkiseutujen maankäyttöä ja asuntorakentamista linjaavaan MAL-sopimukseen. Lisäksi asumisneuvonnasta on tarkoitus tehdä lakisääteistä.

Suomi on ainoa EU-maa, jossa asunnottomuus vähenee huolimatta siitä, että olemme käyneet läpi talouden taantuman. Vaikuttaakin siltä, että ohjelmallinen asunnottomuustyö on lieventänyt ja toiminut vastavoimana talouden taantumalle.

Toisaalta edellisen hallituksen leikkaukset sosiaaliturvasta ja työttömyysturvan aktiivisuusehtojen lisääminen, lisäsivät eriarvoisuutta. Toimeentulotuen Kela-siirron aiheuttamat viivästykset tukien maksatuksissa ovat todennäköisesti osaltaan johtaneet häätöjen lisääntymiseen vuonna 2017. Alkuvuonna 2020 puhjennut koronapandemia tullee näkymään asunnottomuustilanteessa kuluvan vuoden aikana.

Eriarvoisuus on yksi asunnottomuuden merkittävimmistä syistä. Uskottavan asunnottomuuspolitiikan ehtona on eriarvoisuuden vähentäminen.

Oman haasteensa muodostavat palveluiden ulkopuolella olevat siirtolaiset. Oikeudettoman aseman vuoksi useimmat asuttamisen polut eivät heidän kohdallaan ole avoimina. Silti meidän varmistettava, että heidän ihmisarvoisen elämän takaavat perusoikeutensa toteutuvat.

Lähteitä:

Karppinen, Jari: Varmista asumisen turva! Asunnottomuuden ennaltaehkäisyn toimenpideohjelman (AUNE) väliraportti. Ympäristöministeriö 2018.

Rastas, Merja: Maahanmuuttajien asunnottomuus Helsingissä. Ympäristöministeriö 2002.

Asunnottomat 2020 – Selvitys 2/2021, ARA

Suomi teki sen, missä muu maailma ei ole vielä onnistunut – Toni Tiittanen ja 3 500 muuta asunnotonta saivat kodin. YLE uutiset 17.6.2018.

asuntoensin.fi-sivusto

FEANTSA.org-sivusto.