ASUNNOTTOMUUS

ASUNTO ON IHMISEN PERUSOIKEUS

Suomessa on 3 686 asunnotonta. Asunnottomuus on vähentynyt Suomessa Euroopan ennätysvauhtia, mutta yhä ulkona, porrashuoneissa ja ensisuojissa asuu 492 ihmistä. Vuoden 2022 lopulla Suomessa oli myös vielä 1 133 pitkäaikaisasunnotonta.

Asunnottomuus on tilanne ja olosuhde, ei kenenkään ihmisen ominaisuus.
Asunnottomuus on yhteiskunnallinen ongelma, jonka perimmäisiä syitä ovat eriarvoisuus, talouden suhdannevaihtelut sekä väestönkasvu ja kaupungistuminen.

Perustuslain mukaan ”Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.” Lisäksi valtiolla on velvollisuus edistää jokaisen oikeutta asuntoon.

Asuminen on perusoikeus eikä sen puuttumista voida hyväksyä missään olosuhteissa.

KUKA ON ASUNNOTON?

Asunnottomuuden määritelmä vaihtelee.

Suomessa asunnottomiksi luetaan:

Ulkona, porrashuoneissa ja ensisuojissa asui  asunnotonta 492. Asuntoloissa ja majoitusliikkeissä asui 302 asunnotonta. Laitosmaisissa yksiköissä yöpyi 328 asunnotonta. Keskimäärin joka neljäs näihin ryhmiin kuuluva on luokiteltu pitkäaikaisasunnottomaksi.

Tilastoihin on kuitenkin syytä suhtautua vain suuntaa-antavina: asunnottomuudesta, kuten muistakin yhteiskunnan marginaalissa olevista ilmiöistä, on vaikea saada tarkkaa tietoa. Lisäksi tilastolliset kategoriat ovat muuttuvia: tilastoissa tuttavien nurkissa nukkuva henkilö saattaa joinakin tai jopa useina iltoina jäädä ilman majapaikkaa ja viettää yönsä rappukäytävässä tai kadulla.

Yleiseurooppalainen tilastoluokitus ETHOS light tilastoi asunnottomuutta hieman Suomen luokituksesta poikkeavalla tavalla. Se huomioi epävarmoissa ja epätyydyttävissä asumisoloissa asumisen osana ilmiötä.

KEITÄ HE OVAT?

Asunnottomuutta on tilastoitu Suomessa vuodesta 1987 lähtien jolloin Suomessa oli lähes 20 000 asunnotonta. Vuoden 2022 lopulla Suomessa oli 3 686 yksin elävää asunnotonta. Laskua edellisestä vuodesta oli 262 henkilöä.  Vuoden 2022 lopulla Suomessa oli 1 133 pitkäaikaisasunnotonta. Laskua edelliseltä vuodelta oli 185 henkilöä.
Nuoria, alle 25-vuotiaita asunnottomia oli 815. Kasvua oli 104 henkilöä Asunnottomia naisia oli 910. Kasvua oli 19 henkilöä  Suomessa oli vuoden 2022 lopussa Asunnottomia perheitä ja pariskuntia oli 155 (-10), joissa yhteensä 169 lasta (-20).
Maahanmuuttajataustaisia asunnottomia oli 621. Se on 99 henkilöä vähemmän kuin vuotta aiemmin.
Asunnottomista yli puolet on pääkaupunkiseudulla.

Asunnottomista vuoden 2022 lopulla oli:

PIILOSSA TILASTOISTA

Tilastoinnin ulkopuolelle jäävät oikeudettomassa asemassa olevat asunnottomat siirtolaiset, joihin kuuluu palveluiden ulkopuolella olevaa Euroopan liikkuva väestöä ja kolmansista maista tulleita paperittomia.

Vapautuvat vangit eivät myöskään näy ARA:n virallisissa asunnottomuustilastoissa. Vuosittain kolmasosa vangeista vapautuu ilman asuntoa. Määrällisesti puhutaan noin tuhannesta ihmisestä.

Asunnottomiksi määritellään ihmiset, joilla ei ole omaa asuntoa tai voimassa olevaa vuokrasopimusta. ARA:n asunnottomuustilaston mukaan vuonna 2022 Suomessa oli tilapäisesti tuttavien tai sukulaisten luona asuvia oli 70 prosenttia asunnottomista.

Piiloasunnottomuus on yksi asunnottomuuden muoto, ja siitä on tullut yhteiskunnan uusi ongelma, joka ei näy tilastoissa. Sitä voi olla monentyyppistä: ihminen on ehkä kirjoilla jossain asunnossa, mutta ei esimerkiksi väkivallan uhan vuoksi voida asua siellä.
Ihminen voi olla kirjoilla tuttavan tai sukulaisen luona, mutta käytännössä yöpyy tilapäisesti sohvalla ja on niin sanotusti toisten nurkissa. Se ei ole kenenkään koti tai asunto. Piiloasunnottomuus voi altistaa myös erilaisille hyväksikäytölle. Piiloasunnottomuus on yleisintä naisten, nuorten ja maahan muuttaneiden parissa.

Yksi asunnottomuuden muoto voi olla, että katto on pään päällä, mutta asunto ei ole ihmisarvon mukainen eli siellä ei ole kunnollista lämmitystä eikä sähkön ja veden kaltaisia mukavuuksia.

MISSÄ HE OVAT?

Suomessa asunnottomuus ei juurikaan näy katukuvassa. Osaltaan tämä johtuu siitä, että kaksi kolmasosaa (70%) yksinelävistä asunnottomista yöpyy tuttavien luona. Ulkona nukkuvat asunnottomat hakeutuvat tyypillisesti piiloon katseilta esimerkiksi metsiin, rappukäytäviin, avoimiin liiketiloihin tai ensisuojiin. Heitä vuoden 2022 lopulla oli 492 henkilöä.

Maantieteellisesti asunnottomuus keskittyy pääkaupunkiseudulle. Asunnottomuutta kokevista yli puolet on pääkaupunkiseudulla. Helsingissä yksineläviä asunnottomia oli 896, mikä on 313 vähemmän kuin vuotta aikaisemmin. Espoon asunnottomuus väheni 60:llä 373 henkilöön. Muissa suurissa kaupungeissa asunnottomuus lisääntyi tai pysyi ennallaan. Esimerkiksi Vantaalla yksineläviä asunnottomia oli 291. Määrä kasvoi edelliseltä vuodelta 72:lla. Suhteellisesti eniten asunnottomia, 377 henkilöä, oli Turussa, joka on 2,0 asunnotonta 1 000 asukasta kohden. Helsingissä suhdeluku oli 1,7.
Tampereella asunnottomia oli 307, Kuopiossa 125, Oulussa 123, Jyväaskylässä 106, Lahdessa 92, Joensuussa 71, Porvoossa 66 ja Porissa 53.
Asunnottomuutta esiintyi 96 kunnassa. Pohjoisin tilastomerkintä tulee Inarista 8:lla asunnottomalla, joista naisia 4 ja alle 25-vuotiaita 1.

ASUNTO ENSIN!

Pitkäaikaisasunnottomuus väheni Suomessa yli 40 prosentilla vuosina 2008-2019. Vuonna 2020 hyvä kehitys pysähtyi ja pitkäaikaisasunnottomien määrä nousi kymmenen vuoden jälkeen kasvuun ja jatkui vuonna 2021. Vuoden 2021 lopulla heitä oli 1 133 henkilöä.

Pitkäaikaisasunnottomalla on asumista olennaisesti vaikeuttava sosiaalinen tai terveydellinen ongelma, kuten velka-, päihde- tai mielenterveysongelma, ja jonka asunnottomuus on pitkittynyt tai uhkaa pitkittyä tavanomaisten asumisratkaisujen toimimattomuuden ja sopivien tukipalvelujen puuttumisen vuoksi. Asunnottomuus on pitkäaikaista, kun se on kestänyt vähintään yhden vuoden tai henkilö on ollut toistuvasti asunnottomana viimeisen kolmen vuoden aikana. Pitkäaikaisasunnottomuudessa korostuu avun ja hoidon tarve. Asumisen onnistumiseksi tarvitaan vahvaa ammatillista tukea.

Valtakunnallisten pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmien myötä (PAAVO 1 ja 2) asunto ensin -periaate otettiin johtavaksi periaatteeksi asunnottomuuden vähentämisessä ja valtion tuella kuntiin perustettiin uusia asumisyksiköitä.

Mallin mukaan ihmiselle tarjotaan ensin asunto – koti omilla avaimilla ja vuokrasopimuksella. Vasta sen jälkeen voi alkaa asunnottomuuden tuottamien ongelmien hoitaminen ja kuntoutuminen.

Asunto ensin -mallia voidaan soveltaa joko hajasijoitetuissa asunnoissa tai asumisyksikössä. Asunnon saaminen ei ole sidoksissa elämänmuutokseen tai palveluiden vastaanottamiseen.

Vuonna 2007 toimintansa aloittanut Sällikoti oli Suomen ensimmäinen asunto ensin -periaatteella toimiva asumisyksikkö, jossa asukkaille tehtiin henkilökohtaiset vuokrasopimukset ja yksilöidyt palvelusuunnitelmat.

KUKA VAIN VOI JÄÄDÄ ASUNNOTTOMAKSI – VAI VOIKO?

Vaikka periaatteessa kuka tahansa voi jäädä asunnottomaksi, asunnottomuuden riski koskettaa hyvin eri tavoin eri ihmisiä. Riski jäädä asunnottomaksi on suurempi pienituloisilla, maahanmuuttajataustaisilla sekä päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivillä. Kasvukeskuksissa korkeat vuokrat ja pula kohtuuhintaisista vuokra-asunnoista tuottavat asunnottomuutta.

Korkea vuokra voi yksinään johtaa siihen, että joka kuukausi osa vuokrasta jää maksamatta, mikä lopulta johtaa asunnon menettämiseen. Tavallisia tilanteita asunnon menettämiseen ovat sellaiset kriisit kuin avio- tai avoero, työttömäksi jääminen, sairastuminen tai puolison kuolema.

Kriisitilanteessa pienituloisen ihmisen pelivara on pieni, kun säästöjä ei ole ja kaikki rahat menevät jokapäiväiseen elämiseen. Paremmin toimeentulevalla ihmisellä on tyypillisesti säästöjä ja tulojensa puolesta myös enemmän vaihtoehtoja asumisen järjestämisessä.

Maahanmuuttajien asunnottomuutta selittäviä tekijöitä ovat muun muassa koko väestöä heikompi työmarkkina-asema, matalampi tulotaso, sijoittuminen valtaosin vuokra-asuntoihin sekä syrjintä yksityisillä vuokra-asuntomarkkinoilla.

ENNALTAEHKÄISY TUOTTAA TULOSTA?

Asunnottomuus on vähentynyt Suomessa tasaisesti 1980-luvulta lähtien, jolloin Suomessa oli 20 000 asunnotonta. PAAVO-ohjelmat vähensivät pitkäaikaisasunnottomuutta tehokkaasti vuosina 2008-2015.

Viime vuosiin asti asunnottomuustyö keskittyi asunnottomuuden ennaltaehkäisyyn ja sen uusiutumisen ehkäisyyn AUNE-ohjelman puitteissa. Ohjelmaa johti ympäristöministeriö ja siinä on mukana laaja joukko järjestöjä ja kuntia. Ohjelman vaikutti asunnottomuuden taustalla oleviin tekijöihin vahvistamalla koko väestön tasolla hyvinvointia ja riittävää asuntotarjontaa. Toiseksi panostettiin asunnottomuuden riskiryhmiin ja uhkatilanteisiin, kuten häätöjen torjuntaan. Kolmanneksi kohderyhmänä olivat asunnottomuutta kokeneet ihmiset. Tällöin ehkäistiin asunnottomuuden uusiutumista ja lievitetiin asunnottomuuden seurauksia

Keväällä 2019 Suomen hallitus kirjasi ohjelmaansa asunnottomuuden puolittamisen vuoteen 2023 mennessä ja poistamisen vuoteen 2027 mennessä. Kasvavissa kaupungeissa hallitus aikoo lisätä asuntorakentamista muun muassa tukemalla ARA-asuntotuotantoa. Väestöltään vähenevillä alueilla tuetaan purkuavustusta. Erityisryhmien, kuten opiskelijoiden, ikääntyneiden ja muistisairaiden sekä kehitysvammaisten asumisratkaisuja tuetaan ja mielenterveys- ja päihdekuntoutujien asumista pyritään edistämään. Asunnottomuuden poistotavoite tulee myös valtion ja suurten kaupunkiseutujen maankäyttöä ja asuntorakentamista linjaavaan MAL-sopimukseen. Lisäksi asumisneuvonnasta tehdään lakisääteistä.
Kunnallisella tasolla Helsingin kaupunki on julkistanut tavoitteekseen poistaa asunnottomuus vuoteen 2025 mennessä.

Suomi on ainoa EU-maa, jossa asunnottomuus vähenee huolimatta siitä, että olemme käyneet läpi talouden taantuman. Vaikuttaakin siltä, että ohjelmallinen asunnottomuustyö on lieventänyt ja toiminut vastavoimana talouden taantumalle.

Toisaalta edellisen hallituksen leikkaukset sosiaaliturvasta ja työttömyysturvan aktiivisuusehtojen lisääminen, lisäsivät eriarvoisuutta. Toimeentulotuen Kela-siirron aiheuttamat viivästykset tukien maksatuksissa ovat todennäköisesti osaltaan johtaneet häätöjen lisääntymiseen vuonna 2017. Alkuvuonna 2020 puhjennut koronapandemia tullee näkymään asunnottomuustilanteessa kuluvien vuosien aikana.

Eriarvoisuus on yksi asunnottomuuden merkittävimmistä syistä. Uskottavan asunnottomuuspolitiikan ehtona on eriarvoisuuden vähentäminen. Kaupunkien ja kuntien on myös pystyttävä tarjoamaan enemmän erilaisiin tarpeisiin vastaavia tuetun asumisen paikkoja ja asumispalveluyksiköille sopivia tiloja

Oman haasteensa muodostavat palveluiden ulkopuolella olevat siirtolaiset. Oikeudettoman aseman vuoksi useimmat asuttamisen polut eivät heidän kohdallaan ole avoimina. Silti meidän varmistettava, että heidän ihmisarvoisen elämän takaavat perusoikeutensa toteutuvat.

Lähteitä:

Karppinen, Jari: Varmista asumisen turva! Asunnottomuuden ennaltaehkäisyn toimenpideohjelman (AUNE) väliraportti. Ympäristöministeriö 2018.

Rastas, Merja: Maahanmuuttajien asunnottomuus Helsingissä. Ympäristöministeriö 2002.

Asunnottomat 2022 – Selvitys 2/2023, ARA

Suomi teki sen, missä muu maailma ei ole vielä onnistunut – Toni Tiittanen ja 3 500 muuta asunnotonta saivat kodin. YLE uutiset 17.6.2018.

asuntoensin.fi-sivusto

FEANTSA.org-sivusto.