ASUNNOTTOMUUS

ASUNTO ON IHMISEN PERUSOIKEUS

Suomessa on 3 948 asunnotonta. Ulkona, porrashuoneissa ja ensisuojissa asuu 655 ihmistä. Asunnottomuus on vähentynyt Suomessa Euroopan ennätysvauhtia, mutta hyvää kehitystä varjostaa huolestuttava ilmiö: pitkäaikaisasunnottomuus lisääntyy jo toista vuotta peräkkäin. Vuoden 2021 lopulla Suomessa oli 1 318 pitkäaikaisasunnotonta.

Asunnottomuus on tilanne ja olosuhde, ei kenenkään ihmisen ominaisuus.
Asunnottomuus on yhteiskunnallinen ongelma, jonka perimmäisiä syitä ovat eriarvoisuus, talouden suhdannevaihtelut sekä väestönkasvu ja kaupungistuminen.

Perustuslain mukaan ”Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.” Lisäksi valtiolla on velvollisuus edistää jokaisen oikeutta asuntoon.

Asuminen on perusoikeus eikä sen puuttumista voida hyväksyä missään olosuhteissa.

KUKA ON ASUNNOTON?

Asunnottomuuden määritelmä vaihtelee.

Suomessa asunnottomiksi luetaan:

  • ulkona tai ensisuojissa nukkuvat
  • asuntoloissa ja majoitusliikkeissä asuvat
  • erilaisissa laitoksissa asuvat
  • vapautuvat vangit, joilla ei ole asuntoa tiedossa
  • tilapäisesti sukulaisten ja tuttavien luona majoittuvat

Kaksi kolmasosaa (2 571 henkilöä) asunnottomista kuuluu viimeksi mainittuun ryhmään. Ulkona, porrashuoneissa ja ensisuojissa asui 655 asunnotonta. Asuntoloissa ja majoitusliikkeissä asui 334 asunnotonta. Laitosmaisissa yksiköissä yöpyi 386 asunnotonta. Keskimäärin joka neljäs näihin ryhmiin kuuluva on luokiteltu pitkäaikaisasunnottomaksi.

Tilastoihin on kuitenkin syytä suhtautua vain suuntaa-antavina: asunnottomuudesta, kuten muistakin yhteiskunnan marginaalissa olevista ilmiöistä, on vaikea saada tarkkaa tietoa. Lisäksi tilastolliset kategoriat ovat muuttuvia: tilastoissa tuttavien nurkissa nukkuva henkilö saattaa joinakin tai jopa useina iltoina jäädä ilman majapaikkaa ja viettää yönsä rappukäytävässä tai kadulla.

Yleiseurooppalainen tilastoluokitus ETHOS light tilastoi asunnottomuutta hieman Suomen luokituksesta poikkeavalla tavalla. Se huomioi epävarmoissa ja epätyydyttävissä asumisoloissa asumisen osana ilmiötä.

KEITÄ HE OVAT?

Asunnottomuutta on tilastoitu Suomessa vuodesta 1987 lähtien jolloin Suomessa oli lähes 20 000 asunnotonta. Vuoden 2021 lopulla Suomessa oli 3 948 yksin elävää asunnotonta. Laskua edellisestä vuodesta oli 393 henkilöä. Pitkäaikaisasunnottomien määrä kasvoi edellisestä vuodesta 264 henkilöllä. Vuoden 2021 lopulla Suomessa oli 1 318 pitkäaikaisasunnotonta. Pitkäaikaisasunnottomuus kasvoi jo toista vuotta peräkkäin.
Nuoria, alle 25-vuotiaita asunnottomia oli 711 (-143). Asunnottomia naisia oli 891 (-174).  Suomessa oli vuoden 2020 lopussa 165 asunnotonta perhettä ja pariskuntaa (-36), joissa oli lapsia 189 (-38).
Maahanmuuttajataustaisia asunnottomia oli 720. Se on 234 henkilöä vähemmän kuin vuotta aiemmin. Huomioitavaa on kuitenkin, että pitkäaikaisasunnottomien määrä maahan muuttaneiden ryhmässä kasvoi 66:lla henkilöllä.
Asunnottomista yli puolet on pääkaupunkiseudulla.

Asunnottomista vuoden 2020 lopulla oli:

  • 891 naista

  • 711 nuorta

  • 720 maahanmuuttajaa

  • 165 perhettä ja pariskuntaa, joissa 189 lasta

PIILOSSA TILASTOISTA

Tilastoinnin ulkopuolelle jäävät oikeudettomassa asemassa olevat asunnottomat siirtolaiset, joihin kuuluu palveluiden ulkopuolella olevaa Euroopan liikkuva väestöä ja kolmansista maista tulleita paperittomia.

Vapautuvat vangit eivät myöskään näy ARA:n virallisissa asunnottomuustilastoissa. Vuosittain kolmasosa vangeista vapautuu ilman asuntoa. Määrällisesti puhutaan noin tuhannesta ihmisestä.

Asunnottomiksi määritellään ihmiset, joilla ei ole omaa asuntoa tai voimassa olevaa vuokrasopimusta. ARA:n asunnottomuustilaston mukaan vuonna 2021 Suomessa oli tilapäisesti tuttavien tai sukulaisten luona asuvia oli 65 prosenttia asunnottomista.

Piiloasunnottomuus on yksi asunnottomuuden muoto, ja siitä on tullut yhteiskunnan uusi ongelma, joka ei näy tilastoissa. Sitä voi olla monentyyppistä: ihminen on ehkä kirjoilla jossain asunnossa, mutta ei esimerkiksi väkivallan uhan vuoksi voida asua siellä.
Ihminen voi olla kirjoilla tuttavan tai sukulaisen luona, mutta käytännössä yöpyy tilapäisesti sohvalla ja on niin sanotusti toisten nurkissa. Se ei ole kenenkään koti tai asunto. Piiloasunnottomuus voi altistaa myös erilaisille hyväksikäytölle. Piiloasunnottomuus on yleisintä naisten, nuorten ja maahan muuttaneiden parissa.

Yksi asunnottomuuden muoto voi olla, että katto on pään päällä, mutta asunto ei ole ihmisarvon mukainen eli siellä ei ole kunnollista lämmitystä eikä sähkön ja veden kaltaisia mukavuuksia.

MISSÄ HE OVAT?

Suomessa asunnottomuus ei juurikaan näy katukuvassa. Osaltaan tämä johtuu siitä, että kaksi kolmasosaa (65%) yksinelävistä asunnottomista yöpyy tuttavien luona. Ulkona nukkuvat asunnottomat hakeutuvat tyypillisesti piiloon katseilta esimerkiksi metsiin, rappukäytäviin, avoimiin liiketiloihin tai ensisuojiin. Heitä vuoden 2021 lopulla oli 655 henkilöä.

Maantieteellisesti asunnottomuus keskittyy pääkaupunkiseudulle. Asunnottomuutta kokevista yli puolet on pääkaupunkiseudulla. Vuonna 2021 Helsingissä oli 1 209 (-325), Espoossa 433 (+4) ja Vantaalla 219 (-8) asunnotonta. Myös muissa isoimmissa kaupungeissa –  Turussa, Tampereeölla, Jyväskylässä, Oulussa, Kuopiossa ja Lahdessa – on merkittävä määrä asunnottomia. Vuonna 2021 asunnottomuutta esiintyi sadassa Manner-Suomen kunnassa.

ASUNTO ENSIN!

Pitkäaikaisasunnottomuus väheni Suomessa yli 40 prosentilla vuosina 2008-2019. Vuonna 2020 hyvä kehitys pysähtyi ja pitkäaikaisasunnottomien määrä nousi kymmenen vuoden jälkeen kasvuun ja jatkui vuonna 2021. Vuoden 2021 lopulla heitä oli 1 318 henkilöä, 264 enemmän kuin aiempana vuonna.

Pitkäaikaisasunnottomalla on asumista olennaisesti vaikeuttava sosiaalinen tai terveydellinen ongelma, kuten velka-, päihde- tai mielenterveysongelma, ja jonka asunnottomuus on pitkittynyt tai uhkaa pitkittyä tavanomaisten asumisratkaisujen toimimattomuuden ja sopivien tukipalvelujen puuttumisen vuoksi. Asunnottomuus on pitkäaikaista, kun se on kestänyt vähintään yhden vuoden tai henkilö on ollut toistuvasti asunnottomana viimeisen kolmen vuoden aikana. Pitkäaikaisasunnottomuudessa korostuu avun ja hoidon tarve. Asumisen onnistumiseksi tarvitaan vahvaa ammatillista tukea.

Valtakunnallisten pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmien myötä (PAAVO 1 ja 2) asunto ensin -periaate otettiin johtavaksi periaatteeksi asunnottomuuden vähentämisessä ja valtion tuella kuntiin perustettiin uusia asumisyksiköitä.

Mallin mukaan ihmiselle tarjotaan ensin asunto – koti omilla avaimilla ja vuokrasopimuksella. Vasta sen jälkeen voi alkaa asunnottomuuden tuottamien ongelmien hoitaminen ja kuntoutuminen.

Asunto ensin -mallia voidaan soveltaa joko hajasijoitetuissa asunnoissa tai asumisyksikössä. Asunnon saaminen ei ole sidoksissa elämänmuutokseen tai palveluiden vastaanottamiseen.

Vuonna 2007 toimintansa aloittanut Sällikoti oli Suomen ensimmäinen asunto ensin -periaatteella toimiva asumisyksikkö, jossa asukkaille tehtiin henkilökohtaiset vuokrasopimukset ja yksilöidyt palvelusuunnitelmat.

KUKA VAIN VOI JÄÄDÄ ASUNNOTTOMAKSI – VAI VOIKO?

Vaikka periaatteessa kuka tahansa voi jäädä asunnottomaksi, asunnottomuuden riski koskettaa hyvin eri tavoin eri ihmisiä. Riski jäädä asunnottomaksi on suurempi pienituloisilla, maahanmuuttajataustaisilla sekä päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivillä. Kasvukeskuksissa korkeat vuokrat ja pula kohtuuhintaisista vuokra-asunnoista tuottavat asunnottomuutta.

Korkea vuokra voi yksinään johtaa siihen, että joka kuukausi osa vuokrasta jää maksamatta, mikä lopulta johtaa asunnon menettämiseen. Tavallisia tilanteita asunnon menettämiseen ovat sellaiset kriisit kuin avio- tai avoero, työttömäksi jääminen, sairastuminen tai puolison kuolema.

Kriisitilanteessa pienituloisen ihmisen pelivara on pieni, kun säästöjä ei ole ja kaikki rahat menevät jokapäiväiseen elämiseen. Paremmin toimeentulevalla ihmisellä on tyypillisesti säästöjä ja tulojensa puolesta myös enemmän vaihtoehtoja asumisen järjestämisessä.

Maahanmuuttajien asunnottomuutta selittäviä tekijöitä ovat muun muassa koko väestöä heikompi työmarkkina-asema, matalampi tulotaso, sijoittuminen valtaosin vuokra-asuntoihin sekä syrjintä yksityisillä vuokra-asuntomarkkinoilla.

ENNALTAEHKÄISY TUOTTAA TULOSTA?

Asunnottomuus on vähentynyt Suomessa tasaisesti 1980-luvulta lähtien, jolloin Suomessa oli 20 000 asunnotonta. PAAVO-ohjelmat vähensivät pitkäaikaisasunnottomuutta tehokkaasti vuosina 2008-2015.

Viime vuoteen asti valtakunnan tason asunnottomuustyö keskittyi asunnottomuuden ennaltaehkäisyyn ja sen uusiutumisen ehkäisyyn AUNE-ohjelman puitteissa. Ohjelmaa johti ympäristöministeriö ja siinä on mukana laaja joukko järjestöjä ja kuntia. Ohjelman vaikutti asunnottomuuden taustalla oleviin tekijöihin vahvistamalla koko väestön tasolla hyvinvointia ja riittävää asuntotarjontaa. Toiseksi panostettiin asunnottomuuden riskiryhmiin ja uhkatilanteisiin, kuten häätöjen torjuntaan. Kolmanneksi kohderyhmänä olivat asunnottomuutta kokeneet ihmiset. Tällöin ehkäistiin asunnottomuuden uusiutumista ja lievitetiin asunnottomuuden seurauksia

Keväällä 2019 Suomen hallitus kirjasi ohjelmaansa asunnottomuuden puolittamisen vuoteen 2023 mennessä ja poistamisen vuoteen 2027 mennessä. Kasvavissa kaupungeissa hallitus aikoo lisätä asuntorakentamista muun muassa tukemalla ARA-asuntotuotantoa. Väestöltään vähenevillä alueilla tuetaan purkuavustusta. Erityisryhmien, kuten opiskelijoiden, ikääntyneiden ja muistisairaiden sekä kehitysvammaisten asumisratkaisuja tuetaan ja mielenterveys- ja päihdekuntoutujien asumista pyritään edistämään. Asunnottomuuden poistotavoite tulee myös valtion ja suurten kaupunkiseutujen maankäyttöä ja asuntorakentamista linjaavaan MAL-sopimukseen. Lisäksi asumisneuvonnasta tehdään lakisääteistä.
Kunnallisella tasolla Helsingin kaupunki on julkistanut tavoitteekseen poistaa asunnottomuus vuoteen 2025 mennessä.

Suomi on ainoa EU-maa, jossa asunnottomuus vähenee huolimatta siitä, että olemme käyneet läpi talouden taantuman. Vaikuttaakin siltä, että ohjelmallinen asunnottomuustyö on lieventänyt ja toiminut vastavoimana talouden taantumalle.

Toisaalta edellisen hallituksen leikkaukset sosiaaliturvasta ja työttömyysturvan aktiivisuusehtojen lisääminen, lisäsivät eriarvoisuutta. Toimeentulotuen Kela-siirron aiheuttamat viivästykset tukien maksatuksissa ovat todennäköisesti osaltaan johtaneet häätöjen lisääntymiseen vuonna 2017. Alkuvuonna 2020 puhjennut koronapandemia tullee näkymään asunnottomuustilanteessa kuluvien vuosien aikana.

Eriarvoisuus on yksi asunnottomuuden merkittävimmistä syistä. Uskottavan asunnottomuuspolitiikan ehtona on eriarvoisuuden vähentäminen. Kaupunkien ja kuntien on myös pystyttävä tarjoamaan enemmän erilaisiin tarpeisiin vastaavia tuetun asumisen paikkoja ja asumispalveluyksiköille sopivia tiloja

Oman haasteensa muodostavat palveluiden ulkopuolella olevat siirtolaiset. Oikeudettoman aseman vuoksi useimmat asuttamisen polut eivät heidän kohdallaan ole avoimina. Silti meidän varmistettava, että heidän ihmisarvoisen elämän takaavat perusoikeutensa toteutuvat.

Lähteitä:

Karppinen, Jari: Varmista asumisen turva! Asunnottomuuden ennaltaehkäisyn toimenpideohjelman (AUNE) väliraportti. Ympäristöministeriö 2018.

Rastas, Merja: Maahanmuuttajien asunnottomuus Helsingissä. Ympäristöministeriö 2002.

Asunnottomat 2021 – Selvitys 2/2022, ARA

Suomi teki sen, missä muu maailma ei ole vielä onnistunut – Toni Tiittanen ja 3 500 muuta asunnotonta saivat kodin. YLE uutiset 17.6.2018.

asuntoensin.fi-sivusto

FEANTSA.org-sivusto.