Osallisuus – demokraattisen yhteiskunnan tukipilari

Luonnehdin osallisuutta moniulotteiseksi, laajaksi ja toimintaympäristöstä riippuvaiseksi yleiskäsitteeksi, jonka edistämiseen ovat sitoutuneet Suomen hallitus ja Euroopan unioni. Osallisuus on oikeutta hyvinvoinnin materiaalisiin resursseihin, muun muassa sosiaaliturvaan ja sivistykseen sekä immateriaalisiin resursseihin, kuten luottamukseen ja yhteenkuuluvuuteen. Suomessa osallisuuden toteutumisen nähdään vähentävän eriarvoisuutta ja ehkäisevän syrjäytymistä ja köyhyyttä.

Virallisesti osallisuus määritellään johonkin kuulumisen tunteeksi. Vakiintuneen termin rinnalla kulkevat myös osallistuminen, joka on aktiivista toimijuutta, ja osallistaminen, joka on yhteenkuuluvuutta edistävä ja tavoitteleva hallinnollinen keino. Erilaiset demokratiaprojektit kuten osallistuva budjetointi ovat osallistava hallinnollinen keino.

Määritelmään vaikuttavat maan lainsäädäntö ja tulokulma. Osallisuus sisältää oikeuden henkilökohtaisten mielipiteiden ilmaisemiseen ja mahdollisuuden muutokseen asioiden edistämisen kautta. Se nähdään oikeutena, aktiivisena kansalaisuutena ja hyvinvointi- ja onnellisuusmittarina. Nähdäkseni osallisuuden ulottuvuudet viittaavat monitasoiseen ja moniulotteiseen aktiiviseen vuorovaikutukseen ja vuoropuheluun ympäröivän järjestelmän, yhteisön, yhteiskunnan ja yksilön itsensä kanssa. Se on yhteenkuuluvuuden kokemista yhteisön jäsenenä olemisen ja toimimisen kautta, sekä sitoutumista ja vastuun ottamista.

Osallisuuden määrittely, ymmärtäminen ja sittemmin toteutuminen vaatii hallinto- ja sektorirajoja ylittävää poikkitieteellistä lähestymistä. Myös yhteiskunnalta yksilön jäseneksi hyväksymistä. Lisäksi se kuvaa ihmisen ja yhteiskunnan välistä suhdetta. Toteutumiseen tarvitaan yhteisöjä, joissa tulemme nähdyksi ja kuulluksi sekä omana arvokkaana itsenä tunnistetuksi. Pääsääntöisesti osallisuusperiaatteiden noudattamiseen liittyy omaan elämään liittyvään päätöksentekoon osallistumisen mahdollistaminen ja varmistaminen.

Osallisuuden edistäminen

Suomessa osallisuutta edesauttavat yhteiskunnan rakenteet, jonka toteutuminen voi olla haastavaa ilman demokratiaa, autonomiaa ja yhteisöllisyyttä toteutuminen.  Siitä onkin tullut yksilön ja yhteiskunnan onnistumisen mittari. Mielestäni se on yksi demokraattisen yhteiskunnan kulmakivistä sananvapauden rinnalla.

Edistäviä tekijöitä ovat muun muassa osallistavan kasvatuksen menetelmät, kuten persoonallisen kasvun tukeminen, toimijuuden edistäminen, ihmisten välisen vuorovaikutuksen mahdollistaminen ja kehittäminen. Samoin ihmisen yleinen hyvinvointi, yhdenvertaisuuden ja perus- sekä ihmisoikeuksien toteutuminen edesauttavat osallisuuden toteutumista.

Kaiken osallisuutta edistävän toiminnan tulisi lähteä itse kohderyhmästä ja halusta aidosti kuulla ryhmän jäsenten toiveita. Ketään ei tulisi sulkea ryhmän ulkopuolelle, jotta osallisuuden toteutuminen ei altistuisi riskeille.

Osallisuus ja sen merkitys yksilölle ja yhteiskunnalle? Kyseisen vaihtoehdot ja valinnanvapaus? Nämä kysymykset ovat yhteiskunnallisissa keskusteluissa vahvasti läsnä, kun puhumme Suomen demokratian tilasta ja kehityksestä.

Parhaimmillaan osallisuus näyttäytyy käytännössä siten, että kaikki palvelut ja toiminta pohjautuvat ihmisryhmien aitoihin tarpeisiin ja kohderyhmillä on erilaisia mahdollisuuksia osallistua palveluiden suunnitteluun, kehittämiseen ja kaikkeen itseensä liittyvän päätöksentekoon. Osallisuus ja osallistuminen voivat näkyä aidosti arjessa, palvelusisällöissä ja julkisissa puheenvuoroissa.

Olen kiinnostunut keskustelusta, jossa osallisuuden riittävää toteutumista arvioidaan ja uudelleenmääritellään. Uusiutuvan määrittelytarpeen rinnalla kulkee pohdinta yhteiskunnan odotettavasta, sallimasta ja hyväksymästä määrästä.

Osallisuuden kritiikki

Osallisuuden toteutumiseen ja kyseiseen mahdollistamiseen liittyy myös kritiikkiä. Sitä tavoitellessa osallistaminen on oivallettu ja nostettu negatiivisena metodina, jossa vastikkeellisuus ja sanktioiminen ovat nousseet pinnalle. Toisinaan osallistamisessa ei nähdä yksilöllisiä tarpeita eikä huomioida yksilön valmiuksia ja lähtökohtia, ja pakkotoimien tavoite on yhteiskunnallisen edun palveleminen.

Työelämäorientoituneessa yhteiskunnassa osallistumista edistävät toimet suuntaavat nimenomaan työelämään kiinnittymiseen. Tavoitteena on pitkälti yhteiskunnallisen taloudellisen hyödyn tuottamisessa. Toiminta on ylhäältäpäin ja ulkopuolelta saneltua eikä tue yksilön itsemääräämisoikeutta, autonomiaa ja valinnanvapautta. Vastaavasti joustamattomuus ja tiukkalinjaiset vaatimukset ovat ongelmallista väkinäistä osallistamista, jolla ei pitkällä tähtäimellä ole ihmisten hyvinvointia edistävää vaikutusta. Termin määrittely yhteiskunnallisen hyödyn näkökulmasta on monella tapaa ongelmallista, sillä erilaisen hallinnon aikana osallisuutta voitaisiin määritellä palvelemaan valtion tarpeita. Tällöin valtio lakkaisisi olemaan ihmisiä varten, ja ihmisistä tulisi valtion hyötyä palvelevia ja tyydyttäviä suorittajia.

Osallisuus näyttäytyy käytännössä moninaiselta, mutta sen määrittelyyn vaikuttavat meidän yhteiskuntamme asettamat normit. Sen vuoksi onkin olennaista tiedostaa ja tunnistaa millaiseen pohjaan, millaisiin ja kenen intresseihin määrittely nojaa. Yhteiskunnallisen näkemyksen lisäksi myös yksilöllinen kokemus omasta osallisuudesta ja osallistumisesta on ensisijaisen tärkeä huomioida.

Mahdollisuuksien laaja kirjo ei välttämättä tavoita monimuotoisen yhteiskunnan kaikkia väestöryhmiä. Syynä ovat huono saavutettavuus, esteellisyys ja normatiivikeskeisyys.

Esimerkiksi kulttuurisen osallisuuden toteutumisen muodot ovat aikakauden representaatio myös erilaisten väestöryhmien näkyvyydestä, kuuluvuudesta ja toivotusta osallisuudesta. Se, mitä yleisölle näytetään on heijastuma kunkin ajan todellisuuden ymmärryksestä. Jokainen julkisesti käytävä keskustelu ja aihe ovat osoituksia siitä, kuinka valtaa jakaantuu, kenellä on oikeus näkyä, kuulua ja jopa päästä historian kirjoihin. Näkyminen ja kuuluminen mediassa ja julkisuudessa kertoo sen, miten termi ymmärretään.

Kyseenalaista on myös osallisuuden tuotteistaminen. Kyseisen noustessa tärkeäksi yhteiskunnalliseksi hyvinvointia edistäväksi arvoksi on syytä tarkastella sitä, millaisilla tukikeinoilla ja sijoituksilla toteutumista voidaan taata monipuolisesti yhteiskunnassa.

Osallisuudesta on muodostunut tietyntyyppinen immateriaalinen resurssi, aineeton pääoma, jota yhteiskunta tuottaa ja tuotteistaa. Siirtyessään arvosta – aineettomaksi resurssiksi sille määritellään hinta, muoto, oikea-aikaisuus ja myös se, kuka on kyseiseen resurssiin oikeutettu.

Onko osallisuuden tuotteistaminen kenties resurssitaloudesta elävän yhteiskunnan tavoite? Onko tämä itseisarvo, tavoite vai seuraus? Onko se hyvinvointivaltion arvoja kannatteleva pilari?

Tuotteistamisessa määritellään kohderyhmä. Olen huolestunut siitä, että haavoittuvammassa asemassa olevat ihmiset eivät pääse palveluiden kohderyhmiksi erilaisista syistä. Harrastusmahdollisuuksien kautta tarjottava osallisuus ulottuu pääsääntöisesti hyvin toimeentuleviin ihmisiin. Myös taide- ja kulttuuri ovat usein vain rajattujen kohderyhmien ulottuvilla.

Toksinen ilmapiiri, luokkayhteiskunnan eriarvoisuus, oikeudeton asema, stigmat, ennakkoasenteet ja ulkopuolelta määritellyt negatiiviset identiteetit, syrjäyttäminen, rasismi, tiukat sosiaaliset sukupuoliroolit, moniperusteinen syrjintä, kapeat käyttäytymisnormit, kapeat vaikuttamisen kriteerit – kaikki nämä ovat estäviä tekijöitä, jotka ovat yhteiskunnassamme edelleen läsnä.

Yhteiskunnan tehtävä on varmistaa, että aineeton resurssi on käytössä myös haavoittuvassa asemassa olevilla ihmisillä. Varmistaa, että immateriaaliseksi resurssiksi muodostunut arvo – osallisuus, toteutuu myös yhteiskunnan haavoittuvampien ihmisten ja kohderyhmien kohdalla.

Normatiivisuuskeskeisyys syrjäyttää ja tällä hetkellä todistamme ison väestöryhmän tavoittavan pääsääntöisesti vaikuttamisen ja yhteenkuuluvuuden vaihtoehtoja, jotka ovat taloudellisen kontekstin ulkopuolella eli evät kustanna kuluttajille mitään. Huojentavaa on, että äänestäminen ja opiskelu ovat lailla ja rakenteilla taattuja osallisuuden muotoja. Sen sijaan oikeus taiteeseen, kulttuuriin sekä harrastusmahdollisuudet ovat harvan yhteiskunnan jäsenen savutettavissa.

Miten osallisuuden määrittelyn saataisiin joustavuutta ja miten sen toteutuminen saataisiin osaksi jokaisen arkea?

Vlada Petrovskaja

Kirjoittaja on Vailla vakinaista asuntoa ry:n järjestösuunnittelija, Asunnottomien yön kansalaisliikkeen koordinaattori sekä Stop häädöille -hankkeen hankepäällikkö.

Vailla vakinaista asuntoa ry (Vva ry) on asunnottomuutta kokevien itsensä vuonna 1986 perustama puoluepoliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton kansalaisjärjestö, joka toimii asunnottomien edunvalvojana ja edistää asunnottomuutta vähentävää politiikkaa.

Lähteet:

Isola, A-M. 2017. Mitä osallisuus on ja miten sitä edistetään? THL.
Leemann, L., Kuusio, H. & Hämäläinen, R.-M. 2015. Sosiaalinen osallisuus. Sosiaalisen osallisuuden edistämisen koordinaatiohanke (Sokra). THL.
Nivala, E., Ryynänen, S. 2013. Kohti sosiaalipedagogista osallisuuden ideaalia. Sosiaalipedagoginen aikakausikirja.
Pentikäinen, P. 2018. Sosiokulttuurinen innostaminen OmaPolussa. Sitähän me tehdään.

Vva ry:n Vertais- ja vapaaehtoistoiminnankeskus Vepa toimii asunnottomuutta kokeville ja kokeneille olohuonemaisena paikkana viettää aikaa – osallistaa, osallistua tai olla vaan.