BLOGI: Kenelle kaupunki sitten kuuluu?

Asunnottomien yön tämänvuotisena teemana oli "Kenelle kaupunki kuuluu"?Kenellä on oikeus näkyä kaupunkikuvassa, kenen tarpeisiin kaupunkitila vastaa, ja onko meidän julkinen tilamme kaikille yhdenvertainen ja kaikkien saavutettavissa?Kaupunkisuunnittelusta voisin helposti kirjoittaa toisen samanpituisen kirjoituksen, mutta itse huomaan palaavani yhä uudelleen miettimään julkisen tilan käyttöä.Teen itse töitä Vailla vakinaista asuntoa ry:llä, mutta näkökulmani on myös hyvin omakohtainen, sillä itse omaan taustan asunnottomana. Nykyisessä yhteiskuntaluokassani koko elämänsä eläneiden ihmisten on äärimmäisen hankala ymmärtää asunnottomuutta ja siihen liittyviä haasteita. Heillä ei ole suoranaista kosketuspintaa siihen, mitä kaikkea haasteellista saattaa vailla suojaa ja turvaa oleva ihminen kohdata.

Yhteiskunnassamme on paljon julkista tilaa, joka on suunnattu kaikkien kaupunkilaisten käyttöön, mutta valitettavan harvoin sitä voivat käyttää vailla asuntoa olevat kaupunkilaiset.

Tällaisista paikoista on hyvä mainita esimerkiksi kirjastot.Helsingin keskuskirjasto Oodi on usein uutisissa paitsi toimivuutensa vuoksi, mutta myös siitä näkökulmasta, millaiset ihmiset kokevat olevansa sinne tervetulleita viettämään aikaansa. Haluan painottaa, että Oodi toimii tässä vain esimerkkinä. Sama ongelma koskee jokaista julkista tilaa.Jos minä, työssä käyvä ihminen, menen istumaan ja otan mukavan, puolimakoilevan asennon tietokone sylissäni, saan todennäköisesti viettää siinä rauhassa useamman hetken ennen kuin kukaan kiinnittää olemassaolooni mitään huomiota. Mutta jos minä seitsemän vuotta sitten olisin rinkkani kanssa, todennäköisesti useamman suihkuun pääsemättömän päivän jälkeen hakeutunut kirjaston pimeimpään ja syrjäisimpään nurkkaan ja nostanut jalat mukavan asentoon ajatellen lepääväni hetken, olisi minut tultu hyvinkin nopeasti sieltä hätistämään liikkeelle.Kaupungista löytyy myös paljon kaupunginosien yhteisiä kohtaamis- ja ajanviettopaikkoja. Sama ilmiö toistuu niissä. Metroasemat ovat hyvä esimerkki tästä. Metroasemilla kulku on tarkasti vartioitua, ja lipuntarkastajien määrä on lisääntynyt huimasti. Eli juuri niissä katetuissa, yhteisin verorahoin maksetuissa tiloissa, joissa asunnottomuutta kokeva voisi edes hetken nostaa jalkojaan ja levätä ennen kuin jatkaa matkaansa, jolla ei ole määränpäätä, koska ei ole omaa kotia jonne mennä lepäämään, pesemään pyykkejään tai käymään suihkussa. Ja kyllä! Suuri osa asunnottomuutta kokevistakin on maksanut veroja ja/tai tehnyt töitä.WC:tilat ovat myös linkittyneet monessa paikassa maksujen taakse eikä asunnottomuutta kokeva voi tuosta vaan kävellä kahvilaankaan käymään tarpeillaan. Nämä kaikki asiat tulisi hoitaa matalan kynnyksen palveluiden aukioloaikoina. Ja koska monessakaan paikassa ei kaikkea kerralla voi edes hoitaa, on priorisoiva perustarpeensa niihin, jotka vaativat välitöntä toimintaa ja niihin, joita voidaan vielä hieman venyttää tuonnemmas eli käytkö pissalla heti kun siltä tuntuu vai pystytkö pidätellä siihen asti kunnes pääset ehkä viikon ainoaan suihkuun ja paikkaan, missä on tarjolla myös esimerkiksi kuukautissuojia.Esimerkiksi Helsingin päärautatieasemalta on ajettu asunnottomuutta kokevat ihmiset pois tai ainakin heidän oleskelemisensa siellä on tehty kaikin tavoin mahdottomaksi. Kun olin nuori, rautatieasemalla sai vielä yöpyä liikkeiden mentyä kiinni ja metroliikenteen lakattua. Käytävälle laitettiin kyllä metalliset, kulun estävät aidat, mutta niitä vasten sai hiljaa ja rauhassa nukkua. Nykyään ei kuulemma tätäkään mahdollisuutta enää ole.Matkustan jonkin verran työni puolesta eri puolella Suomea ja olen huomannut useassa muussa kaupungissa ja kunnassa olevan edelleen käytössä muun muassa rautatieasemien odotustilat ja matkakeskukset, joissa ihmiset voivat käydä pitkäkseen lepäämään. Tätä mahdollisuutta ei enää ole pääkaupunkiseudulla, missä on yli puolet Suomen asunnottomista ihmisistä, ja katukuvassa asunnottomuutta kokevia ihmisiä tulee enemmän vastaan. Tosin siitä voidaan olla montaa mieltä, näkyykö asunnottomuus oikeasti ihmisestä. Useinmiten ei näy.Koronapandemia alkaa olla taakse jäänyttä aikaa kaikkine rajoituksineen, mutta kolmannen sektorin sosiaalityössä tuskin koskaan unohdetaan tilannetta, jossa jouduttiin etsimään paikkoja ihmisille, joilla ei ollut mitään vakinaista suojaa ja turvaa, jossa he olisivat voineet karanteenissa olla. Samaan aikaan julkiset tilat; koulut, liikuntapaikat ja kauppakeskukset seisoivat tyhjillään. Auki oleviin palveluihin ei voitu ottaa henkilöitä, joilla oli koronaan liittyviä oireita - siis aikaan, jolloin normaalitkin kausiflunssat kiersivät ja jopa astmaisen köhähtely satettiin tulkita mahdollisena tartuntana.Julkisia ja puolijulkisia tiloja olisi voitu käyttää hätäpaikkoina ja tarjota suojaa kaikkein vaikeimmassa tilanteessa oleville ihmisille. Näin ei kuitenkaan toimittu. Tahtotila puuttui tahoilta, jotka olisivat voineet se mahdollistaa.Helsingissä on muutenkin nähtävillä kehitystä, joka mielestäni johtaa segrekaatioon. Esimerkiksi asunnottomuutta kokeville ja päihteitä käyttäville ihmisille suunnattuja matalan kynnyksen päiväkeskusmaisia palveluja ja hätämajoituspaikkoja siirretään kiihtyvällä vauhdilla pois vilkkailta alueilta, joissa niin asunnottomuutta kokevat kuin niin sanotut normikansalaiset liikkuvat ja viettävät aikaansa. Tästä esimerkkinä Kurvi, josta naapurusto sai häädettyä pois muun muassa työnantajani Vailla vakinaista asuntoa ry:n Vertais- ja vapaaehtoistoiminnankeskus Vepan ja Yökeskus Kalkkersin vuonna 2020.Näissä tilanteissa vedotaan usein siihen, että kaupunkia halutaan rauhoittaa häiritseväksi koetulta käyttäytymiseltä. Mielestäni jokaisen olisi hyvä pohtia, että mikäli näillä alueilla olisi tiloja, joissa asunnottomat tai päihteitä käyttävät ihmiset voisivat oleskella ja jonne he olisivat tervetulleita, lisääntyisikö yleinen turvallisuuden tunne kaikille, myös asunnottomuutta kokeville, ja niin sanotut häiriöt vähenisivät? Mielestäni vastaus on täysin selvä. KYLLÄ.

Ihmisellä ei ole montaakaan yhtä traumatisoivaa kokemusta kuin joutua asunnottomaksi. Turvattomuuden lisäksi asunnottomuutta kokeva ihminen joutuu päivittäin kohtaamaan tuijottamista, alaspäin katsomista, tuhahteluja, ja tunnetta siitä, että hän ei ihmisenä kelpaa, mihinkään.

Asunnottomuutta kokevan ja päihteitä käyttävän ihmisen on äärimmäisen vaikeaa lähteä edes miettimään elämäänsä muutosta, jos koko ympäristö viestii siitä, ettei hän ole sinne toivottu. Usein mietin, että tämä johtuu suurilta osin kulttuuristamme, joka on viimeisen 50 vuoden aikana muuttunut perhe- ja kyläyhteisöllisyydestä yksilön suorittamisen kulttuuriin.Monessa muussa Euroopan maassa asunnottomuutta kokevat ihmiset kuuluvat yhteisöönsä. Heidät usein tunnetaan alueella, jossa he nukkuvat ja viettävät aikaansa. Naapuruston asukkaat vievät heille evästä, juomaa ja vaatetta, sekä huomaavat ja ilmoittavat viranomaisille tai järjestöille, jos tällainen henkilö katoaa. Meillä valitettavasti tilanne on nykyään täysin toisin. Asunnottomuutta kokevat ihmiset usein pyrkivät pysymään huomaamattomina, jotta eivät olisi kenellekään vaivaksi.Mielestäni näin ei pitäisi olla. Kaupunki kuuluu myös heille, joita elämä on kohdellut kovemmalla kädellä.Asuminen on ihmis- ja perusoikeus, ja Suomi on ratifioinut ihmisoikeuksien sopimuksen. Pitää myös muistaa, kuinka erilainen ilmasto täällä Pohjolassa on verraten eteläisempään Eurooppaan.

Jokainen asunnottomuutta kokeva on oikeutettu tuntemaan olevansa osa yhteisöä. Jokainen meistä on tärkeä ja jokainen meistä tarvitsee ajoittain apua.

Joten kenelle kaupunki sitten kuuluu? Ainoastaanko heille, jotka onnistuvat elämään elämänsä ilman yhtäkään horjahdusta ja kriisiä, vai kaikille meille?Päätesanoina haluan muistuttaa, että asunnottomuus voi kohdata oikeastaan ketä tahansa meistä, sillä elämä on arvaamatonta ja saattaa heittää eteen tilanteita, jonka seurauksena päätyy asunnottomaksi.Huomataanhan inhimillinen kärsimys ja kohdataan se kunnioittavasti ja empaattisesti.Teksti: Tii JudénKirjoittaja on Vva ry:n Kokema-tiimin kokemusmentoriVva ry on asunnottomien itsensä vuonna 1986 perustama voittoa tavoittelematon, uskonnollisesti ja puoluepoliittisesti sitoutumaton kansalaisjärjestö, joka toimii asunnottomuutta kokevien edunvalvontajärjestönä.