Palveluohjauksen syvin olemus: IHMINEN tulisi nostaa kohtaamisen keskiöön

posted in: Omat avaimet | 0
Kun puhumme palveluohjauksesta, puhumme ihmisyyden kohtaamisesta, joka edellyttää avointa ja määrittelemätöntä läsnäolon ilmapiiriä.
 Akuuttiin kriisitilanteeseen liittyvä kohtaamisen kokonaisvaltaisuus on palveluohjauksellisen työmallin ydinaluetta. Onnistuessaan tällainen kohtaaminen johtaa myöhemminkin säilyvään kontaktiin ihmisen kanssa, jonka maailma on romahtanut monin tavoin elämän perusturvallisuutta ylläpitäneiden rakenteiden sorruttua.
 Yhteiskuntamme on yhä enenevästi haastavan tilanteen edessä terveydenhuollon, sosiaalityön ja rikosseuraamustuomioiden aikaisen kohtaamistyön osalta. Sama koskee laitoksista päässeiden ihmisten jälkihuollon aikaisia kohtaamisia; jälkihuollon käsitteen voimme sisäistää sekä terveydenhuollon että yhtälailla sosiaalityön akuuttivaiheiden jälkeisinä tarpeina.

Ihmisyys tarvitsee kohtaamista, jossa palveluohjauksellinen ilmapiiri voi toteutua: näin yksilön inhimillinen arvostus saataisiin tavoitteeksi lähtöruutuun, asetettua jollakin tavoin toivoa ja elämänhalua ylläpitäviksi tekijöiksi elämään.

Tavoitteita ei tule asettaa kohtuuttomiksi. Tämä koskee sekä kohtaamisen keskiössä olevaa ihmistä että erityisesti tahoa, jota kohtaamisen keskiössä oleva ihminen elämäntilanteessaan joutuu kuuntelemaan tai saa asettua kuuntelemaan: kiinnittyminen elämään on muutenkin kovin ohut ja hauras.

Koko elämänhistorian mittainen sisältö on voinut muuttua monin eri tavoin. Tämä hajottaa vähitellen niitä ratkaisukeskeisiä taitoja, joita ihmisellä on aiemmin ollut laajemmin tai joita ei mahdollisesti ole edes ehtinyt muodostua osaksi persoonaa.

Erityisesti niillä elämänhallinnan alueilla, joita kohdattava tarvitsisi perusturvallisuutta ylläpitäneiden tekijöiden pilareiden romahtaessa, tulisi kaikkea aktivointisuunnitelmien painetta vähentää. Tällöin tulisi keskittyä antamaan apua ja tukea sekä aikaa kuuntelemiselle; ottaa huomioon tarpeet, jotka erityisesti nousevat pintaan kriisiytyneissä tai uusissa, hämmentävissä ja ahdistavissa elämäntilanteissa.

Kun ihminen on tilanteessa, jossa hän ei yksinkertaisesti kykene ottamaan vastaan ulkopuolelta tulevia määritteitä tai tavoitevelvoitteita, niihin on täysin tarpeetonta ja hyödytöntä pyrkiä: hän ei edes itse välttämättä hahmota itsensä suhteen käsityksiä, joille voitaisiin antaa ilmaisu ”itsensä näköiseksi tuleminen”.

”Itsensä näköiseksi tulemista” voidaan kuvata sellaisena psyykkisenä ja henkisenä tai hengellisenä tilana, jossa ihminen itse jo kykenee sisäistämään elämäntapahtumiensa vaikutukset, samoin arvomaailman, joka on aidosti hänen ja jonka hän haluaa säilyttää persoonallisuutensa ja identiteettinsä näkyvinä ja kuuluvina tunnuksina.

Useilla ihmisillä tällainen kohtalaisen selkeä ja vakiintunut näkemys on olemassa, mutta useilla käsitys itsestä on kovin hajanainen ja tilanne kohtalaisen nopeasti muuttuva. Äkillisesti muuttuvissa elämäntilanteissa ja tilanteissa, joissa elämänhallinnan kykyjä tarvittaisiin arjen kriisiytyessä, hajanaisuudet persoonan piirteiden alueilla tuottavat usein kokemuksia, jotka näyttäytyvät uhkina elämässä selviytymiselle.

Uhkia syntyy lähinnä sen vuoksi, että ahdistus, pelko, turvallisuuden tunne ja eri tavoin uhatuksi tulemisen tunne saavat aikaan ihmisen omien selviytymiskeinojen aktivoitumisen. Jollei persoonan rakenteessa ole kohtuullisen eheää kokonaisuutta, psyyken alueella ei ole sisäistettyä toimintatilan mallia, joka voisi käynnistyä toimivana sisäisenä prosessina.

Kaikella edellä kirjoitetulla pyrin kuvaamaan kohtaamisia, joissa kokemukseni mukaan kuunteleminen ja läsnä olemisen tarve on se, jota kohdattava ehdottomasti eniten tarvitsee. Hän ei tarvitse mitään aktivoimista tai aktivoimissuunnitelman ottamista esiin. Kun huomioidaan ihmisen kokonaisvaltainen elämäntilanne, jo ajatus ihmisen aktivoimisesta on lähes ihmisyyttä hajottava. Ajoitus voi olla täysin väärä sellaiselle motivoimiselle, johon ihmisellä ei ole sisäisiä valmiuksia ennen kuin niitä vähitellen ja varovasti jossakin vaiheessa tuetaan ja yhdessä rakennetaan. Tilanteen asteittain rauhoittuessa ja turvallisuuden tunteen lisääntyessä voidaan siirtyä pohdintojen ja kysymysten äärelle: tällöin kohtaamisella on pohjaa kysymyksille, joiden sisältö haastaa palveluohjauksen keskiössä olevan ihmisen pohtimaan omia valmiuksiaan ja ajatuksiaan siitä, mitä hän todella haluaisi elämässään tuossa tietyssä vaiheessa ja siitä hetkestä eteenpäin tavoitella. Ihmisyyden huomioiminen kokonaisuudessaan sen lisäksi, että kohtaamisen lähtötilanteessa ollaan läsnä ja kuunnellaan, edellyttää rinnalla kulkemista kuukausien, usein vuosienkin ajan.

On yksilön ihmisyyttä kunnioittavaa, kun emme tuo työpöydällemme näkemyksiä, joihin liittyy huoli tai ylipäätään ajatus siitä, että tekisimme jotakin liikaa kohdattavan puolesta. Tällaisen ajatuksen kantaminen työntekijänä ja ihmisenä on jo sellaisenaan merkki siitä, ettei kanssaihmisen elämäntilannetta kyetä myötäelämään. Myötäelämisen kyvyn puuttuminen saattaa muodostua kuoreksi ja olla kohtaamiselle riski.

Järjestelmälähtöinen tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden mukaista nopean tavoitteen aikatauluttamista ei useinkaan voida siirtää mallina ongelmiensa ja rikkinäisyytensä kanssa kamppailevan ihmisen elämäntilanteen keskiöön.

Huolestuttavaa on keskustelu, jossa kaikuu asenne ihmisen liiallisesta auttamisesta: tukea ja rinnalla kulkemista tarvitsevan ihmisen tuen ja auttamisen tarve määritellään kärsivän ihmisen ohi ja ulkopuolelta.

Tämän enempää asiaan juuttumatta: voimme luopua olemattomasta kyvystämme siirtyä toisen ihmisen mielen alueelle, kärsimyksen ytimeen, paremmin kuin kyseinen henkilö itse. Oikea ajoitus palveluohjauksessa olevan ihmisen kohdalla edellyttää odottamisen kykyä ja näkyy kohtaamisissa palveluohjaajan valmiutena sietää sellaista liikkumattomuuden tilaa, joka prosessien aikana voi vaikuttaa ainoalta vallitsevalta tilalta. Oikeaa ajoitusta on ottaa huomioon jokaisen kohdattavan erilaisuus voimavarojen ja itsetuntemuksen lisääntymisessä palveluohjauksen edetessä yhteisenä prosessina.

Eräs marginaaleissa elämäänsä elänyt on ilmaissut, että ”sitä eli kuin junassa olisi istunut eikä oikein tiennyt mihin on matkalla, mutta joka ainut päivä siihen paikalle siirtyi” kunnes sitten jokin tapahtuma ”yllätti ja puhkaisi sen hauraan suojamuurin minussa jota olin kehitellyt suojaksi itselleni ongelmien kohtaamiskyvyksi”.

Joskus aivan tavallista elämää sivusta seuranneina emme koskaan voi tietää, istuuko ehkä lähimmäisemme tällaisessa ”junassa” ja minkälaiset valmiudet kullakin on käsitellä elämäänsä mahdollisesti tulevia kriisejä. Kuinka hyvin kukin loppujen lopuksi tuntee itseään tämän tietämättömyyden vuoksi? On hyvä pyrkiä jäsentämään, että liiallinen tavoitteiden ja niissä etenemisen määrittäminen kohdattavan ihmisen ulkopuolelta saa aikaa ennemminkin hämmennystä. Kohdattavalle itselleen syntyy hajanaisuutta minäkuvaan, jollemme kykene asettumaan rinnalla kulkijoiksi oman ahdistuneisuutemme ja malttamattomuutemme vuoksi.

Kiirehtimisen seurauksena on useimmiten tilanne, jossa ”jää vain hiha käteen” ilman asioiden todellista etenemistä ja liikahtamista juuri sen ihmisen kohdalla, jolle palveluohjauksellisen kohtaamisen tulisi tuottaa todellinen kokemus nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta.

Siinä vaiheessa, kun emme palveluohjaajina enää kuule kohdattavan ihmisen ilmaisevan kaikuja omista ajatuksistamme, voimme havaita vuoropuhelussa kohdattavan itsensä toteuttamaa minäkuvan prosessointia. Tämä johtaa parhaimmillaan asioiden syvempään juurtumiseen hänen persoonaansa, jossa todellinen itsensä näköiseksi tulemisen prosessi kuitenkin aina toteutuu.

Emme kuule enää itsemme tuottamia ajatuksia kohdattavan suusta vaan hänen omia oivalluksiaan hänen omasta elämästään ja hänen itsetuntemuksensa selkeää vahvistumista. Meidän palveluohjaajien tulisi aina tavoitella itsessämme enemmän kuuntelemisen kyvyn kehittymistä kuin lähtökohtaisesti omien ajatustemme kuulluksi vaatimista vuoropuhelun muodossa.

Tarvitsemme itse kukin työssämme ylipäätään enemmän tilaa, jota mitataan ajan antamisella, kun kohtaamme ihmisiä joiden elämänhallinta on pirstaloitunut tai pirstaloitumassa. Auttamisen ja tukemisen työkaluiksi tarvitsemme vaikenemisen ja puhumisen oikea-aikaista ajoitusta kuullaksemme ajatuksia, joiden kautta kohdattavat pyrkivät ilmaisemaan meille itseään.

Tarvitsemme aikaa kohtaamisiin kehittyäksemme ammateissamme paremmiksi kuuntelijoiksi ja vähemmän kelloa vilkuileviksi kohtaamisen osapuoliksi.

Vanha sanonta ”aika on rahaa” ei läheskään aina toimi ihmisten kanssa työskenneltäessä. Sen sijaan ajan antaminen on rahaa, joka lähes aina tulee näkyväksi kohdattavan elämän eheytymisessä. Näkyväksi tuleminen kuitenkin edellyttää aitoa läsnäoloa aikaa annettaessa.

 

Juhani Haapamäki

Liikkuvan tuen/Palveluohjauksen työntekijä

Vailla vakinaista asuntoa ry

Leave a Reply